Syksy ja sen mukana kunnallinen päätöksenteko on lähtenyt jo vahvasti liikkeelle. Eräänä pääteemana jo elokuun aikana on ollut uuden hyvinvointikuntayhtymän alkuunsaattamisen tuomia tiivitä yhteydenottoja ja neuvotteluita alueen kuntien välillä. Laihialla on oma tärkeä tehtävä saada terveys- ja sosiaalipalvelut toimimaan omassa kunnassa pääosin nykyisessä laajuudessaan.

Korona kurittaa niin valtion kuin kuntienkin taloutta varsin raskaalla kädellä. Siis, millä aikataululla voidaan päästä edes lähelle aikaisempaa tasoa. Miten palautetaan kuntien kyky tuottaa palveluitaan ilman rajua lisävelkaantumista. Valtio on joka tapauksessa luvannut tulla taloudellisesti vastaan, auttaako se yksin. Kunnat joka tapauksessa tarvitsevat lisätuloja, ovatko ne korotettuja veroja vai löytyykö muita keinoja. Esimerkiksi listaamattomien yritysten osinkoverotuksen uusiminen toisi kuntien kassaan tietyin ehdoin n. 300 miljoonaa euroa.

Tietenkin voidaan ajaa alas palveluita, jotka kunnan tämähetken menojen mukaan ovat pääosiltaan koulumenoja sekä ja sosiaali- ja terveyspuolen menoja. Kun varsinkin kokoomuksesta esitetään rakennemuutoksen tärkeyttä, niin Laihian vanhuspalveluratkaisu on hyvä esimerkki eräästä rakennemuutoksesta – pienituloiset eläkeläiset pannaan ”uudistuksen” maksajiksi..

Asumispalveluiden palvelusetelipäätöksen jälkeen olen saanut useita yhteydenottoja, joissa on ihmetelty tehtyä päätöstä, jossa asukkaiden omavastuuosuudet kasvavat todella runsaasti. Monet kysyvät nyt, että mihin voimme sijoittaa vanhuksemme, kun heidän tulonsa eivät riitä kattamaan niitä maksuja, joita uudessa palvelutalossa joutuu maksamaan. Onko niin, että laihialaiset pienituloiset vanhukset eivät enää jatkossa pysty asumaan kotipaikkakunnallaan – tai missä he yleensä voivat asua, jos tulot eivät riitä niihin kaikkiin maksuihin, joita asuminen palveluasunnossa nykyään sisältää. Tuntuu, että joka naksauksesta peritään jokin lisämaksu, jolloin asukkaan omaan käyttöön jäävä pieni raha kuluu hetkessä. Jos vielä joutuu esimerkiksi ambulanssilla käymään muualla hoidossa, tulevat näidenkin tuomat lisämaksut rasittamaan muutenkin olematonta omaan käyttöön jäävää rahaa. Laitoshoidon palauttaminen olisi yksi keino poistaa tämä varsinkin pienituloisia rasittava iso ongelma. - Mutta kunta ulkoisti vastuunsa omista vanhuksistaan - ja vain Vasemmistoliiton edustajat ovat ollet vastaan tätä kehitystä valtuustossa.

Laihialla tehtyyn perusturvan päätökseen palvelusetelin arvon laskemisesta ja viime aikojen eduskuntakeskustelusta toimeentulotuen koronalisän maksamiseen liittyen ei voi vetää muuta johtopäätöstä kuin, että perussuomalaiset eivät ole ainakaan suomalaisen pienituloisen ihmisen asialla. Runsain mitoin kyllä asiatonta älämölöä, mutta sillä ei yhteistä hyvää eikä poliittista keskustelukulttuuria edistetä..

Lopuksi pieni tietoisku siitä miten Suomikin sodan jälkeen sai Unicefilta runsaasti hätäapua lasten aliravitsemuksen poistamiseen. Suomi oli silloin ainoa Pohjoismaa, jossa ruokaa ei ollut riittävästi, ja lasten aliravitsemus oli yleistä erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa sekä saaristossa. Näillä alueilla asuvista alle kaksivuotiaista lapsista 70-90 prosenttia kärsi riisitaudista. Vuonna 1948 noin 10-12 prosenttia jokaisen ikäluokan lapsista oli aliravittuja. - Siis meitäkin on maailma auttanut – miksi emme nyt voisi olla maailmalla hätää kärsivien apuna?

Loppuun vielä lisätietoa UNICEF:n avusta.

Unicef perustettiin hätäapujärjestöksi auttamaan Euroopan lapsia toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946. UNICEF auttoi myös Suomen lapsia vuodesta 1947 vuoteen 1951 saakka.Apu saatiin jaettua tehokkaasti, sillä sodista huolimatta Suomessa oli hyvin järjestäytynyt yhteiskunta. Viranomaiset ja järjestökenttä puhalsivat yhteen hiileen.

Lisäksi Suomi oli hyvin tasa-arvoinen maa: sosiaalierot olivat pieniä ja tytöt ja pojat olivat yhtä lailla koulutettuja. Yhteensä Suomi sai UNICEFilta elintarvikeapua 37 miljoonan markan arvosta ja muita lahjoituksia 29 miljoonan markan arvosta.

Ensin avustus keskittyi lasten ravitsemuksen parantamiseen. Suomi oli ainoa Pohjoismaa, jossa ruokaa ei ollut riittävästi, ja lasten aliravitsemus oli yleistä erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa sekä saaristossa. Näillä alueilla asuvista alle kaksivuotiaista lapsista 70-90 prosenttia kärsi riisitaudista. Vuonna 1948 noin 10-12 prosenttia jokaisen ikäluokan lapsista oli aliravittuja. Apu oli esimerkiksi laardia ja maitopulveria, ja sitä toimitettiin muun muassa kouluihin, lastenkoteihin ja neuvoloihin. Lisäravinto saatiin tehokkaasti jaettua, sillä Suomessa oli jo tuolloin toimiva kouluruokailujärjestelmä. Köyhyyden keskellä oli hyvin merkittävää, että kaikki koululaiset saivat niukan, mutta tärkeän kouluruoan. Jokaisen kouluoppilaan annos sisälsi 40 grammaa maitopulveria ja 4 grammaa laardia päivässä.

Ruoka-avun vaikutus näkyi nopeasti. Koululaisten paino nousi UNICEFin lisäravinnon avulla 1-3 kiloa. Vielä vuonna 1948 ripuli oli kuitenkin pikkulasten yleisin kuolinsyy.

 

 

 

.